Luukkaan evankeliumin 13: 31-35.

Päivi Kasurinen

Juuri silloin tuli muutamia fariseuksia sanomaan Jeesukselle: ”Lähde pois täältä, Herodes aikoo tappaa sinut.” Mutta hän vastasi: ”Menkää ja sanokaa sille ketulle: ’Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen.’ Mutta tänään ja huomenna ja seuraavanakin päivänä minun on jatkettava kulkuani - eihän ole mahdollista, että profeetta surmataan muualla kuin Jerusalemissa.

Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Ja minä sanon teille, että te ette minua näe ennen kuin sinä päivänä, jona sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’”

************

Jeesuksen elämässä tultiin vaiheeseen, jossa hän alkoi puhua opetuslapsilleen tulevista kärsimyksistään ja kuolemastaan. Jeesus tiesi koko ajan mihin hänen työnsä täällä maanpäällä johtaisi, ennustusten piti toteutua. Jumalan suunnitelma oli katkaista synnin valta Jumalan pojan kärsimysten ja kuoleman kautta. Jeesuksen aikalaiset eivät ymmärtäneet hänen olemustaan ja tehtäväänsä, vaikka Jeesus niistä puhui. Kuitenkin hän kerta toisensa jälkeen valmisti opetuslapsiaan kohtaamaan ne elämänsä vaiheet, jotka määrittäisivät koko seurakunnan elämää siitä eteenpäin. Opetuslasten näkökulmasta Jeesuksen kärsiminen oli valtava, koko yhteisöä koskettava tuskan aihe.

Mutta Jeesuksen kärsimys joka näytti katastrofilta oli sittenkin suuri voitto, Se oli itseasiassa suurin voitto maailman historiassa. Jeesus poisti synnin joka erottaa meidät Jumalasta. Asia alkoi pikkuhiljaa selvitä opetuslapsille. Meidän tulee itse kunkin tehdä tämä asia selväksi itsellemme; Jeesus on se tie, jota meidän tulee seurata.

Kukaan meistä ei halua matkakumppanikseen kärsimystä. Toisilla sitä on enemmän kuin toisilla, mutta lopulta sen määrää ja laatua on mahdotonta arvioida. Kukin kokee sitä omalla tavallaan. Siedämme kärsimystä eri tavoin: joku on herkkä pienillekin vastoinkäymisille, joku näyttää kestävän mitä tahansa - mutta lopulta meille jokaiselle tulee se kestokyvyn viimeinenkin raja vastaan.

Elämässä kohtaamme kärsimystä, jota emme voi valita emmekä väistää. Joskus kohtaamme kärsimystä joka on itseaiheutettua sanojemme, tekojemme, laiminlyöntiemme ja valintojemme seurauksena. Kärsimys voi olla myös Jumalan keino avata silmämme ja auttaa meitä muuttamaan suuntaa elämässämme, ja näkemään asioita uusin silmin. Joskus kärsimys voi olla myös siunaus, vaikka emme sitä sillä hetkellä ymmärrä. Varmaa on että jokainen kärsimys muuttaa jollain tavalla meitä ihmisiä, valitettavan usein se on elämän oppikoulua.

Hyvä esimerkki tulee omasta elämästäni ja tapahtui 7 vuotta sitten. Asuin Porissa 3v –tyttäreni kanssa silloin kahdestaan. Suhteellisen pitkän työttömyyden jälkeen elämä alkoi vihdoin hymyillä, töitä riitti ja kalenteri oli täyteen buukattu. Tulevaisuus näytti valoisalta.

Kunnes sitten, tavallisena marraskuisena arkiaamuna, kun läksin kiireellä viemään tytärtä lastentarhaan, tapahtui jotain joka muutti elämäni pysyvästi. Juostessani hakemaan lastenrattaita autotallista liukastuin ja kaaduin niin pahasti että oikean jalan nilkan kaikki luut katkesivat ja jäin maahan vesilätäkköön makaamaan…. avunhuutoni onneksi kuultiin ja pääsin sairaalaan ja leikkaukseen ja muutaman päivän päästä kotiin, pyörätuolissa. Sitten alkoi kilvoitteluni.

En kerta kaikkiaan voinut käsittää kuinka Jumala salli tällaisen tapahtua! Itkin paljon ja rukoilin ja kyselin MIKSI näin kävi. Kyllä kävi mielessä sekin että nytkö Jumala minut hylkäsi, mitä tein väärin kun minua näin

rangaistaan…. Elämä kyllä vaikeutui kertaheitolla ja tietenkin kaikki sovitut työkuviot piti perua, enhän edes päässyt ovesta ulos ilman apua. Jouduin jättämään hyvästit työlle. Kivut olivat kovat ja suurimman osan päivästä makasin sohvalla jalka ylöspäin. Jouduin nöyrtymään ja pyytämään apua ja olemaan riippuvainen muista. Arkielämä supistui ja keskityin jokapäiväisistä rutiineista selviämiseen, olihan minulla ihana 3-vuotias joka piti minut liikkeessä, vaikkakin pyörätuolilla.

Sitten, pikkuhiljaa aloin kiittämään asioista. Siitä että minulle ei käynyt kuitenkaan pahemmin; meni vain jalka eikä pää, ja siitä että ympärilläni oli ihania ihmisiä jotka auttoivat ihan kaikessa; enhän päässyt edes kauppaan enkä pyykkejämme pesemään. Aloin luottamaan siihen että minulla ei ollut mitään hätää, ja aloin iloitsemaan asioista. Kipsin ollessa jalassani viimeisiä päiviä ymmärsin yhtäkkiä merkityksen tapahtuneelle. Jostain se ajatus tuli… siitä että minun täytyy nyt muuttaa takaisin Savoon juurilleni. Ajatus siitä tuntui ihanalta ja oikealta. Ja siellä sohvalla maatessani aloin hoitelemaan käytännön asioita ja kaikki järjestyi ylimaallisen vaivattomasti ja nopeasti. Löysin asunnon, varasin pitkänmatkan muuttoauton ja niin vain kävi että 3kk.n päästä siitä asuimme jo Savossa, lapsella oli hoitopaikka ja minulla työpaikka. Käsittämätöntä!

Nyt kun jälkeenpäin tuota aikaa muistelen, tajuan täysin selvästi että Jumala halusikin minun muuttavan takaisin juurilleni, lähelle vanhempiani ja siskon perhettä. Ja olen siitä syvästi kiitollinen. Minut ikään kuin pysäytettiin ja rikottiin että vaihtaisin suuntaa elämässäni.

Jumala sallii kärsimyksen myös siksi että pääsisimme lähemmäksi Häntä. On sanottu että kärsimyksessä opitaan parhaiten rukoilemaan. Se on totta. Kun vaikeiden asioiden edessä seinä nousee vastaan, ei ole muuta kuin se yksi suunta: kurottautua kohti Jumalaa ja pyytää apua. Rukouksessa saamme aina jättää kaikki asiamme Jumalan hoitoon. Niin kuin Filippiläiskirjeen 4.luvussa sanotaan: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa” (Fil. 4:6-7).

Kärsimyksestä on tullut meille sietämätöntä. Usein tämä ilmenee valitettavasti siten että oma ja lähimmäisen kärsimys koetaan Jumalan poissaolona kun pitäisi nimenomaan turvautua Jumalaan ja uskoa että kaikella on joku tarkoitus, Jumalan tarkoitus. Ei hän huvikseen meidän tiellemme vaikeita aikoja heittele. Usko auttaa kärsimyksen keskellä, rukous lohduttaa ja rauhoittaa. Myös kiitollisuus nostaa meitä ahdingosta ylös. Ei niin huonolla tolalla ole kenenkään asiat ettei ne voisi olla huonommin.

Tänä päivänä koko maailmaa, myös meitä suomalaisia koetellaan. Yhtäkkiä maailma on pienentynyt, tullut lähelle, ja meitä kaikkia yhdistää kärsimys nimeltä korona. Meidät on pysäytetty toden teolla, jostain kaukaa alkanut virus epidemia on yhtäkkiä hyvin lähellä ja luo pelkoa ja paniikkia meihin ihmisiin. Näinä aikoina on vaikeaa hakea lohtua päivittäisestä uutisvirrasta. Tartuntojen, kuolleiden, lomautusten, irtisanomisten ja ihmisten suoranaisen hädän määrä kasvaa joka hetki.

Silti kaiken tämän kaaoksen keskeltäkin voi löytää pieniä merkkejä paremmasta huomisesta. Suurimman hädän hetkellä koko ihmiskunta tuntuu vihdoin vetävän yhtä köyttä. Korona-apua tarjotaan nyt vanhuksille, yksinäisille ja muille riskiryhmäläisille. On koiranulkoilutusta, kaupassa käyntiä, ruoka-apua ja lastenhoitoa. Myös ilmanlaadun on jo todettu paranevan lukuisissa suurkaupungeissa vähentyneen liikenteen vuoksi.

Vaikka elämä tuntuu juuri nyt kärsimykseltä, pitäisi meidän vaan luottaa siihen että kaikki vielä järjestyy vaikka maailma ei tämän jälkeen olisikaan enää samanlainen kuin ennen. Ehkä tämä kärsimys tarvittiin että maailmasta tulee vielä parempi paikka. Meidän tulee nyt vaan olla läheistemme kanssa, noudattaa ohjeita ja kunnioittaa niitä etulinjassa työskenteleviä. Tämä taisto voitetaan yhteistyöllä, lähimmäisistä huolta pitämällä.

Usko Jumalaan on se mikä tekee kärsimyksestä mielekästä. Kristitty ihminen voi luottaa siihen, ettei mitään tapahdu sattumalta tai vahingossa vaan myös hänen kärsimykseensä on kätkettynä Jumalan suunnitelma ja hyvä tarkoitus, vaikka sitä ei saata koskaan ymmärtää tämän elämän aikana. Loppujen lopuksi kaikki se mitä Jumala antaa ja sallii meidän elämäämme, tähtää vain yhteen tavoitteeseen: uskon päämäärään, sielun pelastumiseen (1. Piet. 1:9).

On lohduttavaa tietää että Kristus kärsii yhdessä meidän kanssamme ja kantaa yhdessä meidän taakkojamme. Meidän kristittyjen tulee tehdä työtä lähimmäisten kärsimysten vähentämiseksi.

Kärsimys ei poistu tai lievene vaikenemalla vaan pikemminkin on niin että kärsimyksen tekeminen näkyväksi auttaa puuttumaan siihen. Tämä on pohjana diakoniatyössäkin jota olen saanut tehdä tässä seurakunnassa melkein kolme vuotta. Diakoniatyössä näkee ihmisten kärsimysten kirjon aika kattavasti. Olen iloinnut auttamisesta, oli se taloudellisen avun jakamista tai vaan kuuntelemista ja rinnalla kulkemista. Mukavaa on ollut myös tuoda iloa vanhuksille kerhojen ja kotikäyntien muodossa sekä erityisryhmille leirien muodossa. Moninaista on tämä työ ollut ja olen nauttinut siitä että kahta samanlaista päivää ei ole ollut.

Tänä päivänä tämän työpestin tiimalasi alkaa olla lopuillaan, melkein 3-vuotisen pestin jälkeen työtä on nyt jäljellä kaksi päivää.

Haluankin esittää tässä ja nyt kiitokseni ihanille työkavereilleni joiden kanssa on ollut ilo työskennellä; Anna-Kaisa, Meiju, Senja, Saija, Mirja, Kirsi, Timo ja Helena. Olette huipputyyppejä ihan kaikki ja superammattilaisia kukin omalla työalallanne. Tämän seurakunnan työyhteisössä on hyvä henki, pitäkää sitä yllä vaikka mitä tulisi!

Sydämellinen kiitos myös ihanille Senioriystävät-kerholaisille, olen todella iloinen että kerhossa käy niin paljon porukkaa ja olemme saaneet viettää iloisia hetkiä yhdessä, välillä herkutellenkin. Toivon ja uskon että kerho aloittaa taas toimintansa kunhan poikkeustilanne päättyy.

Ja toimintakeskus Helmi. Ihan huippuporukkaa! Jo ensimmäisellä leirillämme ihastelin sitä yhteishenkeä mikä teillä on. Heti tuli mieleen sanonta: Kaveria ei jätetä. Siunausta teille toimintakeskuksen työhön ja jokaisen elämään. Tulen kyllä asiakkaana teillä käymään jatkossa, niin ihania tuotteita teillä on siellä myynnissä.

Kiitos myös kaikille vapaaehtoisille, te olette arvokkain työala tässä seurakunnassa. Ilman teitä olisi monet tapahtumat jääneet tekemättä.

On ollut mukavaa ja antoisaa työskennellä täällä, ilo oppia uutta –sanotaan ja se pätee minuun kyllä. On ollut hienoa tehdä monipuolista työtä pienessä seurakuntayhteisössä, olen saanut täällä todella monipuolista käytännön kokemusta seurakuntatyöstä. Jättäydyn opintojen pariin joksikin aikaa ja katsotaan mihin tieni vie, Jumalan ihanassa johdatuksessa.

Armolaulun viimeisen säkeistön sanoihin päätän tämän lähtösaarnani:

”Olen mielistynyt heikkouteen. Hätään, vainoihin.
Sillä kun mä olen heikko, silloin olen väkevin.
Se on Jumalan suuri lahja.
Aamen.”

Uskontunnustus:

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.