Hartautta - seurakuntamme oma "blogi"!

Täältä voit käydä lukemassa seurakuntamme omaa blogia. Kirjoituksia tuottaa kirkkoherramme Olli Kortelainen. Tekstejä julkaistaan myös Savon Sanomissa ja Iisalmen Sanomissa. 

Hartautta-blogin tunnuskuvana enkelin siivet.

Kunnanlääkärit takaisin!
(Ilmestynyt Iisalmen Sanomissa heinäkuussa 2017)

Opiskeluaikoinani olin kerran olutpanimossa kesätöissä. Koska jouduin siellä nostelemaan painavia oluttynnyreitä, minun piti käyttää turvakenkiä. Oikean jalan kenkä sitten hiersi isovarvastani ja varvas kipeytyi niin pahasti, että jouduin menemään työterveyslääkärin pakeille. Kun otin kengän ja sukan jalasta, lääkäri suorastaan pelästyi näkyä. Varvas oli turvonnut kaksinkertaiseksi ja kynnen alta valui keltaista visvaa. Lääkäri sanoi, ettei tämä ole hänen alaansa ja lähetti minut toiselle lääkärille.

Jeesuksen elinaikaan lääketiede ei ollut vielä jakaantunut miljoonaan pikku erikoisalaan. Jeesus hoiti nykyajan näkökulmasta usean erikoislääkärin työsarkaa: hän oli parannettavien tautien perusteella mm.neurologi, silmälääkäri, gynekologi, tartuntatautilääkäri, ortopedi ja psykiatri. Lasaruksen tapauksessa potilas herätettiin henkiin kuolleista.

Tiede on jakanut ihmisen miljoonaksi pikku osaseksi. Kuitenkin ihmiskunnan tiedossa on aina ollut, että ihminen on jakamaton kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.  Varpaisjärvelläkin toimi aikoinaan useampikin kunnanlääkäri, jota pidettiin lähes Jeesuksen veroisena parantajana. Ei heillä kuitenkaan sen kummempia parannuskeinoja ollut: sulfaa ja kamferia lähinnä. Syy lääkärien legendaariseen maineeseen onkin siinä, että he kohtasivat ihmisen kokonaisvaltaisesti. He eivät hoitaneet vain sairautta, vaan heillä oli aikaa ja taitoa hoitaa koko ihmistä.

Voitaisiinko sote-uudistuksen viranomaiskäytännöissä ottaa käyttöön Jeesuksen ja kunnanlääkäreiden vanha taktiikka: ei eristäydytä, vaan tullaan ihmistä lähelle, ei ulkoisteta keskustelua, vaan kohdataan kokonaisvaltaisesti, ei tarkastella ihmistä ainoastaan tietokonepäätteeltä, vaan katsoen silmiin ja sydämeen eikä lähetä ihmisiä neuvottomana matkaan? Tämän voi sitten laajentaa itse kunkin asenteisiin. Meillä kaikilla on etuoikeus jakaa eteenpäin sitä rakkautta ja hyvää, jota olemme Jumalalta saaneet.

Uudelleen löydetty usko

(Ilmestynyt Iisalmen Sanomissa toukokuussa 2017)

Viime vuonna julkaistiin suomennettuna Marcus J. Borgin (1942 – 2015) teos ”Kristinuskon sydän” (The Heart of Christianity, 2003, suom. Kari Kuula). Se pohjautuu Borgin mittavaan uraan raamatuntutkijana. Kirjan taustana on Pohjois-Amerikan jakautunut kristillisyys fundamentalistikristittyjen ja nykyaikaisen raamatuntulkinnan välillä. Borg toteaa, että uskoa on pitkään tulkittu vanhan paradigman mukaisesti. Se tarkoittaa kristinuskon oppilauselmien kirjaimellista tulkintaa. Se on johtanut monet kristityt älylliseen umpikujaan ja saanut heidät etääntymään kirkosta.
 
Elävä kristillisyys vaatii Borgin mukaan Raamatun, oman uskonperintömme ja uskonnollisuutemme uutta tulkintaa. Tuloksena on nousevan paradigman syntyprosessin alku, joka tasoittaa tietä uudelle, älylliselle kristinuskon tulkinnalle.
 
Vanha paradigma tulkitsee Raamattua kirjaimellisesti. Tämän tulkinnan mukaan Raamattu on erehtymätön kirja, joka kertoo lukijoilleen faktoja. Usko on joidenkin asioiden totena pitämistä ja elämistä uskottujen asioiden mukaan. Keskeistä on usko kuolemanjälkeiseen elämään, joka tulee palkintona oikein uskomisesta.
 
Nouseva paradigma tulkitsee Raamattua historiallisesti, metaforisesti ja sakramentaalisesti. Raamattua ei kirjoitettu nykyihmiselle, vaan oman aikansa yhteisöille, joiden keskuudessa sen kirjat ovat syntyneet. Raamatun kertomusten historiallinen tosiasiallisuus ei ole tärkeää, vaan tärkeämpää on niiden välittämä sanoma. Raamattu on myös sakramentaalinen kirja, koska se välittää pyhyyttä. Pyhyys tulee sen kautta meille läsnäolevaksi.

Borg haluaa silti tähdentää, ettei ole yhtä oikeaa kristinuskon tulkintaa, vaan monimuotoisuus on kuulunut aina kristillisyyteen. Kaikkia kristittyjä yhdistäviä tekijöitä Borgin mukaan ovat Jumalan todellisuuteen sitoutuminen, Jeesuksen keskeisyys, jumalasuhteen tärkeys ja koko maailman tarve uudistua.

Borg puhuu kirjassaan sen puolesta, että kirkko alkaisi julistaa Kristusta ja Jumalan valtakuntaa uudella tavalla tämän päivän ihmiselle. Usko ei ole asioiden ja uskonnollisten lauseiden totena pitämistä, vaan jotain paljon syvempää – sydämen antamista asialle. 

Kirjan ansiona on oman asian hallinnan ohella eri tavoin ajattelevien kunnioittaminen. Borg herättää ajattelemaan, vaikkei hänen kanssaan olisi kaikesta samaa mieltä. Borgin kirjaa suosittelen niille, jotka haluavat yhä pitää kiinni kristinuskosta, mutta kokevat älyllisiä ristiriitoja sen tulkinnoissa.

Olli Kortelainen
Varpaisjärven seurakunnan kirkkoherra

**********************************************************************************************************

Uusi elämä

(Ilmestynyt Savon Sanomissa huhtikuussa 2017)

Valot sammuivat Varpaisjärven kirkossa kiirastorstain messussa ennen viimeistä virttä. Se kertoi siitä, kun Jeesus jäi yksin Getsemanen pimeyteen. Kristus-kynttilä sammutettiin pitkäperjantain jumalanpalveluksessa sen merkiksi, että Jeesus antoi henkensä ristillä. Kynttilä sytytettiin uudelleen pääsiäisyön messussa. Se kertoi pääsiäisen sanoman: Kristus on maailman valo, joka on noussut haudan pimeydestä. 

Joissakin kirkoissa kynttilään kiinnitetyt alkua ja loppua merkitsevät kreikan kielen kirjaimet alfa ja omega puhuvat taas siitä, kuinka koko ympyrä alkaa ja sulkeutuu Kristuksessa. Hänellä on viimeinen sana kuolemankin yli.

Varhaiskirkossa seurakunnan jäsenet kastettiinkin yleensä pääsiäisen jumalanpalveluksessa. Tavallista oli myös, että kastetut kulkivat vielä viikon ajan valkoisissa kastepuvuissaan ennen kuin riisuivat ne pois ensimmäisenä sunnuntaina pääsiäisestä. Tästä juontuu tämän pyhän latinankielinen nimi ”dominica in albis” eli valkoisten vaatteiden sunnuntai. 

Valitettavasti aika harva suomalainen viettää pääsiäistä. Se on nykyisin vain pitkä, neljä päivää kestävä viikonloppu. Sen tähden kovinkaan moni ei tunne tätä pääsiäisvaloon ja kasteeseen liittyvää perinnettä ja symboliikkaa, jotka avaavat keskeisellä tavalla pääsiäisen sanomaa. Tulta ja valoa ihminen tarvitsee elämässään niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisesti. Tuli lämmittää, valaisee ja levittää turvallisuuden tunnetta. Tulessa on paljon energiaa. Se on ikivanha auringon merkki, josta tuli myös Ylösnousseen vertauskuva.

Uudessa testamentissa kuolema ja ylösnousemus eivät ole vain menneisyyteen tai tulevaisuuden toivoon liittyviä asioita, vaan niillä tarkoitetaan myös vertauskuvallisesti omakohtaista uudistumista, hengellistä prosessia kristityn elämän ytimessä. 

Jo ennen evankeliumien kirjoittamista Paavali kirjoitti n. 20 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen Galatian seurakunnalle: ”Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa (Gal. 2: 19 – 20).” Paavali on käynyt läpi sisäisen hengellisen prosessin ja kutsuu siihen muitakin Kristukseen uskovia. Voisiko se vihapuheen täyttämässä maassamme tarkoittaa uutta elämää, jota ohjaavat myötätunto ja oikeudenmukaisuus? Paavalin aikaan uusi elämä Kristuksessa kaatoi raja-aitoja kreikkalaisten ja juutalaisten, vapaiden ja orjien, miesten ja naisten välillä. Maailman muuttaminen alkaa oman sisäisen maailman muuttamisella.

Olli Kortelainen
Varpaisjärven seurakunnan kirkkoherra

************************************************************************************************

Lähi-idän kristityt

(Iisalmen Sanomissa maaliskuussa 2017)

Jerusalemissa, Ammanissa ja Palestiinan itsehallintoalueilla Länsirannalla toimii Lähi-idän ainoa luterilainen kirkko, Jordanian ja Pyhän Maan evankelisluterilainen kirkko. Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli järjesti helmikuussa lääninrovasteille ja tuomiokapitulin johtaville viranhaltijoille opintomatkan, jonka aikana tutustuimme tähän hiippakuntamme yhteistyökirkkoon ja neuvottelimme yhteistyön syventämisestä tulevaisuudessa.

Jordanian ja Pyhän Maan ev.lut. kirkkoon kuuluu 6 seurakuntaa ja n. 2000 jäsentä. Kirkkoa johtaa piispa Munib Younan, joka on opiskellut myös Suomessa ja puhuu suomea. Hän toimii myös Luterilaisen maailmanliiton presidenttinä ja on yksi koko Lähi-idän vaikutusvaltaisimpia kirkon johtajia. Hän on luonut avointa vuoropuhelua niin kirkkokuntien välille kuin myös kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden välille. Hänen työnsä rauhan ja ihmisoikeuksien puolesta on saanut tunnustusta eri puolilta maailmaa.

Luterilaisella kirkolla on Länsirannalla neljä koulua, joissa voi opiskella varhaiskasvatuksesta aina ylioppilastutkintoon asti. Luterilaiset koulut ovat tasokkaita ja arvostettuja. Niiden oppilaiksi hakeutuvat sekä kristityt että muslimit. Yksi koulujen menestystekijä on rauhankasvatus, jolla pyritään suitsimaan vastakkainasettelua ja väkivaltaa. Koulut haluavat toiminnallaan edistää sovintoa ja yhteisöllisyyttä alueella, jossa konflikti on ollut päällä vuosikymmeniä ja lopullinen tie rauhaan on vielä löytämättä.

Monet luterilaisista kouluista valmistuvat lähtevät ulkomaille opiskelemaan eivätkä enää palaa – etenkään kristityt. Palestiinan ongelma onkin hyvin koulutettujen nuorten ja aikuisten poismuutto. Kristittyjä Palestiinan asukkaista on enää alle 2 %. Määrä on laskenut dramaattisesti muutamassa vuosikymmenessä, ja suunta on yhä alaspäin. Se on harmi, sillä kristityillä on tärkeä rooli Lähi-idän rauhanprosessissa. Siksi Lähi-idän kristityt tarvitsevat tukeamme ja esirukoustamme. 

 

***********************************************************************************************************

Valoa kohti

(Iisalmen Sanomissa tammikuussa 2017)

Mistä joulu alkaa ja mihin se päättyy? Toissapäivänä vietettiin loppiaista, ja tuo nimitys viittaakin siihen, että tähän loppuu kirkkovuodessa joulunaika. Suomalaisessa kansanperinteessä joulunajan on kuitenkin katsottu jatkuvan sen jälkeenkin aina Nuutin päivään saakka. Joulun aloitus on kielessämme ja kulttuurissamme vielä liikkuvampi käsite. Kaupallinen joulu alkaa paikoitellen jo lokakuussa lehtien hädin tuskin pudottua puista. Joulusuklaalavat ilmestyvät markettien sisäänkäynteihin ja kaupunkien toreille viritellään joulukuusia loistavine valoineen. 
Se oikea joulun aloitus monille on jouluaaton jumalanpalvelus ja haudoilla käynti, toisille taas Hoosianna-virren kajahtaminen kirkossa tai osallistuminen joululaulutilaisuuteen. Joulu on kokonaisuus vailla selkeitä rajoja ja täsmällisiä määritelmiä. Se on odotusta, jonka kohteena ovat vapaa-aika, lahjat ja ruoka tai hiljentyminen, rauha ja Vapahtajan syntymä. Se merkitsee eri asioita eri ihmisille, mutta jokainen joulua joskus viettänyt kyllä sisimmässään tuntee, mistä joulussa on kyse. 
Loppiainen on kristikunnan vanhimpia juhlia, vanhempi kuin joulu. Aikojen saatossa sen viettoon on kytkeytynyt useita eri aiheita.  Loppiainen vakiintui jo 200-luvulla, jolloin sitä vietettiin Jeesuksen syntymäjuhlana. Siksi sitä kutsutaan myös vanhaksi jouluksi. Juhlan ajankohdaksi tuli kuudes tammikuuta vastapainoksi viidentenä päivänä vietetylle pakanalliselle aurinkojuhlalle. Loppiaisen aiheena on kertomus idän tietäjistä, jotka tulivat lahjoineen osoittamaan kunnioitustaan vastasyntyneelle juutalaisten kuninkaalle.
Loppiaista on siis alun perin juhlittu valon juhlana. Varhaiset kristityt antoivat juhlalle uuden sisällön: maailman valo on Kristus. Yleensä valo viittaa johonkin tavoittelemisen arvoiseen – hyvään ja kestävään. Maailman pimeyttä katsellessa tulee ymmärrettävämmäksi psalminkirjoittajan pyyntö: ”Herra, käännä meihin kasvojesi valo.”

***********************************************************************************************************

Bong, bong, bong!

(Iisalmen Sanomissa lokakuussa 2016)

Maanantaina 24.10.2016 soivat Aleppon saattokellot toistaiseksi viimeisen kerran yli 800 kirkossa, kymmenissä maissa, neljässä maanosassa. Idea kirkonkellojen soitolle sai alkunsa YLE:n uutisesta, jossa kerrottiin Syyrian sodan Aleppon piirityksestä: ”YK:n lastenjärjestön Unicefin mukaan maailmassa ei ole tehty lapsille näin pahaa väkivaltaa toisen maailmansodan jälkeen.”

Uutisesta järkyttyneenä eräs seurakuntalainen soitti Helsingin Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalolle ja kysyi, olisiko kirkossa mahdollista soittaa hautajaiskelloja Aleppon uhrien vuoksi. Eri vaiheiden jälkeen Kallion kirkon kelloja päätettiin soittaa rauhan ja ihmisoikeuksien rukouspäivään, YK:n päivään 24.10. asti joka ilta klo 17. Kyseessä olivat siis saattokellot – ne joita soitetaan vainajille.

Laajasalo levitti sanaa ja laati tiedotteen Kallion srk:n verkkosivulle, jossa hän haastoi muita seurakuntia mukaan saattokellojen soittoon. Tiedon leviämistä edisti Kirkon tiedotuskeskus. Tieto haasteesta Ylä-Savon seurakuntayhtymän kirkkoherroille tuli omalta tiedottajaltamme Maria Ojanperältä. Kaikki vastasivat haasteeseen myönteisesti. Ulkomaille haaste kiiri ulkosuomalaisten ja seurakuntien ulkomaisten ystävyysseurakuntien kautta.

Kirkonkellojen soitto on rukousta, joka herättää, muistuttaa ja lohduttaa. Soiton leviäminen kertoo siitä, että rukouksen kaiku kantaa pidemmälle kuin alkuperäinen ääni. Me sivustaseuraavat saimme kanavan pettymyksemme, surumme ja rukouksemme julkisanomiseen. Surua ja murhetta maailmassa riittää. Pitäkäämme mielemme jatkossakin Syyrian ja muiden kärsivien maiden surussa eikä kirkon mielenilmauksen onnistumisessa. Meneillään olevat keräykset ja muut tempaukset antavat kanavan jatkotoimenpiteille.

***********************************************************************************************************

Etsikkoa etsimässä 

(Savon Sanomissa elokuussa 2016)

Nuori Jeremia sai Jumalalta kutsun vuonna 626 eKr. kuningas Josian hallitessa Juudan valtakuntaa. Kansaansa rakastavalle nuorukaiselle oli annettu ylivoimainen tehtävä: hänen oli julistettava Herran tuomiota kotimaalleen tilanteessa, jossa kansalliset toiveet täydestä itsenäisyydestä orastivat, kun Assyrian suurvallan ote vasallivaltioistaan, kuten Juudasta, oli herpoamassa.

Jeremian oli vasten tahtoaan profetoitava Herran lähettämän vihollisen hyökkäystä pohjoisesta. Sota oli rangaistus kansan uskottomuudesta Jumalaa kohtaan. Uskottomuuden seurauksia olivat epäjumalanpalvelus ja yhteiskunnallinen sorto. ”Herra, voi tehdä sinulle, Israelin kansa, samalla tavalla kuin savenvalaja savelleen”, julisti Jeremia. Luonnollisesti profeetan julistus herätti suuttumusta maan johtajissa. Juuda eli etsikkoaikaansa. 

Sanakirjan mukaan etsikko tarkoittaa luona käyntiä tai vierailua. Etsikkoaika taas on johonkin käytettävissä oleva ainoa tai otollisin aika, etsikon aika. Kristityn etsikkoaikaan kuuluu olennaisesti kahdensuuntainen etsiminen. On aikoja, jolloin voimme erityisen voimakkaasti kokea Jumalan etsivän ja kutsuvan meitä. Toisaalta on myös kristityn velvollisuus etsiä Jumalaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan.

Tämän maailmanajan vauhti on kova ja uutistulva valtava. Maailmalla sattuu ja tapahtuu koko ajan. On terrorismia, pakolaiskriisiä, brexitiä, USA:n vaaleja ja vaikka mitä, jotka jollain tavoin kaikki vaikuttavat elämäämme myös täällä Suomessa. Tällaiseenko maailmaan Jumala ihmisen loi? En tiedä, mutta informaatiotulva ja siitä johtuvat huolet estävät meitä huomaamasta niitä tilaisuuksia ja mahdollisuuksia – etsikkoaikoja – joita hyvä Jumalamme meille koko ajan tarjoaa.

Miten meidän sitten tulisi toimia, ettemme hukkaisi kalliita etsikon hetkiä? Etsikkoaikoina meidän on saatava ympärillemme aikaa ja tilaa. On suljettava silmät ja korvat kaikelta turhalta, jotta tärkeiden ratkaisuiden pohtimiseen jää kunnolla aikaa. Rukous ja Jumalan sanan tutkiskelu ovat tässä hyviä apuvälineitä.

Vaikka Juuda lopulta tuhottiinkin, tuomio ei ollut Jeremian ydinsanoma. Tuomion takaa pilkottaa toivo, ja Israelin saamasta siunauksesta pääsevät osallisiksi muutkin kansat. Jeremia myös ymmärsi, että tärkeää on välillä hidastaa käyntiä ja antaa aikaa ajattelulle: ”Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista! Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan.” (Jer. 6: 16)

**********************************************************************************

Isoja ja pieniä ratkaisuja

(Iisalmen Sanomissa 6.8.2016)

Viime vuosisadan alussa elettiin Nilsiän pitäjän pohjoisosissa etsikkoaikoja, kun ruvettiin perustamaan seurakuntaa ja murehtimaan sille kirkkoa ja hautausmaata. Kirkon paikasta ja rakennusmateriaalista käytiin kovat väännöt. Rippikoululaisia rekrytoitiin kirkonkokouksen huutoäänestykseen huutamaan kiven valitsemiseksi rakennusmateriaaliksi. Pyhän Mikaelin kivikirkko vihittiin käyttöön vuonna 1904 ja uusi seurakunta sai nimekseen Varpaisjärven seurakunta vuonna 1910. 

Kirkonkokouksessa 16.2.1908 päätettiin seurakunnan seuraavasta rakennushankkeesta. Pöytäkirjan mukaan ”yksimielisesti päätettiin, että hautuumaalle oli tehtävä paarihuone hirsistä kivijalalle”. Nykyisin entisessä paari- ja ruumishuoneessa on hautausmaan työntekijöiden sosiaalitilat, välinevarasto ja yleisö-wc hautausmaan vieraille.

Isosoisiemme ja äitiemme käsissä oli valtaisa määrä isoja ja pieniä ratkaisuja, jotka määrittelevät paitsi heidän omaa elämäänsä, myös tulevien sukupolvien elämää pitkälle tulevaisuuteen – siis myös meidän elämäämme. Itse asiassa mekin elämme koko ajan etsikkoaikaa – tai oikeammin monia etsikkoaikoja. Nykyisin arkipäivän pieniä valintoja ovat esimerkiksi, ostaako Reilun kaupan kahvia vai Presidenttiä tai käyttääkö hissiä vai portaita. Muun muassa päätökset ydinvoiman käytöstä, luonnonvarojen käytöstä ja ilmastonmuutokseen vaikuttavista tekijöistä ovat taas esimerkkejä tämän hetken suurista ratkaisuista.

Sanakirjan mukaan etsikko tarkoittaa luona käyntiä tai vierailua. Etsikkoaika taas on johonkin käytettävissä oleva ainoa tai otollisin aika, etsikon aika. Kristityn etsikkoaikaan kuuluu olennaisesti kahdensuuntainen etsiminen. On aikoja, jolloin voimme erityisen voimakkaasti kokea Jumalan etsivän ja kutsuvan meitä. Toisaalta on myös kristityn velvollisuus etsiä Jumalaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan. Jumalanpalvelukseen osallistuminen, rukous ja Jumalan sanan tutkiskelu ovat tässä hyviä apuvälineitä.

**********************************************************************************

Kahdeksas käsky

(Iisalmen Sanomissa toukokuussa 2016)

”Älä lausu väärä todistusta lähimmäisestäsi”, opettaa kahdeksas käsky. Kirkon virallisen opetuksen eli Katekismuksen mukaan lähimmäisen rakastamiseen kuuluu myös hänen maineensa ja kunniansa suojeleminen. Niiden menetys on raskas isku, jonka vaikutus voi tuntua koko elämän ajan.

Käsky on entistä ajankohtaisempi sosiaalisen median todellisuudessa. Siellä on helppo puhua pahaa toisesta ja riistää häneltä hänen maineensa ja kunniansa. Kristitty ei saa jättää maineensa menettänyttä yksin eikä sulkea yhteisön ulkopuolelle. Häntä on puolustettava katkaisemalla valheen siivet.

Maahanmuuttokysymykset ja samaa sukupuolta olevien parien avioliitot ovat tällä hetkellä Suomen kaksi suosituinta aihetta lausua väärä todistus lähimmäisestä. Sanoipa näistä aiheista mitä vain, joku järkyttyy aina ja aloittaa sosiaalisessa mediassa vihapuheen vyöryn. Mikä siinä on, että muukalaisuus ja seksuaalikysymykset saavat ihmisten epäluulot ja vihamielisyyden niin herkästi heräämään? Tämä taas johtaa lähimmäisen mustavalkoiseen leimaamiseen ja lokerointiin. Suvakiksi tai mokuttajaksi haukkuminen sekä huorittelu ovat näitä pikaisesti ja mielivaltaisesti ripustettuja, voimakkaasti tunteeseen vetoavia nimilappuja, joiden vahingollisuutta moni lähimmäinen kantaa. Kun ihmiselle on löydetty lokero, hänen asiaansa ei tarvitse enää kuunnella.

Albert Einsteinin lausahdus, jonka mukaan nykymaailmassa on helpompaa särkeä atomi kuin ennakkoluulo, pitää valitettavan hyvin paikkansa. Oman asian sokea ihannointi, poikkeavien näkemysten demonisointi sekä ihmisten leimaaminen oikealla ja väärällä puolella oleviin ovat somen ehtymätöntä antia tänä päivänä.

Viime pyhänä vietettiin äitienpäivää. Äidit yleensä huolehtivat lapsistaan rakkaudella, jolle ei aseteta ehtoja eikä kysytä hintaa. Tällaisella rakkaudella myös Jumala rakastaa luotujaan. Näitä rakkauden piirteitä pitäisi jokaisen kristityn elämässään heijastaa.

**********************************************************************************

Ajasta ikuisuuteen

(Iisalmen Sanomissa helmikuussa 2016)

Hautajaiset, kuoleman ja kuolevan kohtaaminen ovat seurakuntapapin perustyötä. Vaikka työ näiden asioiden parissa on ollut suhteellisen samanlaista 19 vuoden pappisurani aikana, suhteeni kuolemaan ja kuoleviin on muuttunut aika paljon näinä vuosina.

Suuri muutos tuli vuonna 2002, kun isäni kuoli. Järkytyksestä toivuttuani taju siitä, että hän on päässyt perille, lievensi huomattavasti omaa kuolemanpelkoani. Seurakuntalaisten lämpimät osanotot, esirukoukset ja myötätunnonosoitukset auttoivat jaksamaan pahimman yli. Silloin lohduttajasta tuli lohdutettava, ja pappi sai olla seurakuntansa kannettavana.

Tämän jälkeen kuolevan ihmisen kohtaamisestakin on tullut minulle luontevampaa. Kohtaamisen tunnetta on vaikea kuvailla. Se on jonkinlaista ohuella pinnalla viipymistä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Vaikka kohtaamisen hetki saattaa joskus olla henkisesti raskas, siitä jää aina rauhallinen ja hyvä mieli, että on voinut tehdä jotain jollekin arvokasta.

Varpaisjärven seurakunnassa on vuosittain n. 50 hautausta, joista seurakunnan oma pappi toimittaa n. 40. Hautajaisia on siis keskimäärin kerran viikossa. Saattaa toisinaan kuitenkin kulua kuukausikin ilman hautajaisia ja sitten viikon aikana tulla viisi vainajaa Varpaisjärven ruumishuoneelle. Olen ollut kahdeksan vuotta Varpaisjärven pappina, ja yhä enemmän siunaan vainajia, jotka ovat tulleet minulle tutuiksi – jopa ystäviksi – elinaikanaan. Siunaustilaisuudet ovat muuttuneet henkilökohtaisemmiksi.

Kerran erään muistotilaisuuden jälkeen muuan mies tuli kiittämään minua tilaisuudesta: ”Tämä oli niin mukava tillaisuus, että näitä pitäs järjestee usseemmin.” Yllättävää lausuntoa hän sitten selitti sillä, ettei ollut nähnyt hautajaisissa olleita sukulaisiaan vuosiin ja edellisestä kirkossa käynnistäkin oli jo kotva kulunut. Kertooko tämä jotain nykyajasta? Pitäisikö meidän pitää paremmin huolta elävistä läheisistämme ja nauttia hengellistä ravintoa useammin?

**********************************************************************************

Olemmeko sokeita?

(Savon Sanomissa helmikuussa 2016)

Monilta ulkomaanmatkoiltani mieleeni on syöpynyt kuva kaupunkien kerjäläisistä. He ovat yleensä polvistuneina tai istuvat maassa. Jos heidän säälittävin asiansa on jokin heissä oleva vamma tai sairaus, he eivät katso silmiin. Silloin he tuijottavat edessään olevaa mukia ja pahvia, johon on tekstattuna milloin minkäkin kielinen avunpyyntö. He eivät yleensä sano mitään. Toisilla kerjäläisillä on sylissään lapsi, koira tai kissa. He katsoivat suoraan kohti ja pyytävät apua. Itselleen on vaikeampaa pyytää kuin toiselle. Nyttemmin kerjäläisistä on tullut tuttu näky myös Suomen kaupunkien kaduilla.

Laskiaissunnuntain evankeliumissa kuljetaan pyhän otsikon mukaisesti ”Jumalan rakkauden uhritiellä” kohti Jerusalemia (Luuk. 18: 31 – 43). Jeesus oli lähestymässä Jerikoa ja kohtasi tien vieressä lähellä kaupunkia sokean kerjäläisen.

Sokeus ja yleensäkin silmätaudit olivat Jeesuksen aikana yleisiä. Erityisenä siunauksena pidettiin sitä, jos näkökyky oli vanhanakin tallella. Vastaavasti sokeutuminen ymmärrettiin synnin seuraukseksi.

Sokeutta käytettiin ja käytetään kirjoituksissa ja puheissa myös hengellisenä vertauskuvana. Apostoli Paavalin mukaan me olemme luonnostamme hengellisesti sokeita. Ei ole siis sattumaa, että kun Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen ilmoittavan kärsimystiestään, sen perään on kertomus sokean parantumisesta. ”Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut”, sanoi Jeesus sokealle kerjäläiselle.

Tuhkakeskiviikko ensi viikolla aloittaa paastonajan ja sen nimi kuvaa katumusta. Siitä alkaa 40 päivän valmistautuminen kirkkovuoden pääjuhlaan, pääsiäiseen. Kristillisessä kirkossa tuota valmistautumisaikaa kutsutaan paastoksi. Se on mahdollisuus hengelliseen silmien avaamiseen ja antaa hyvän tilaisuuden elämäntapojamme uudelleen arvioinnille. Laiminlyömmekö läheisemme? Varastammeko tulevilta polvilta saastuttamalla luontoa? Mikä on hiilijalanjälkemme? Jeesus ei kulkenut kärsivän ohi. Paaston matka on Jeesuksen viitoittamaa, hänen seurassaan ja häntä seuraten

Paasto on ensisijaisesti hengellinen matka, mutta miksipä sitä ei tukisi arkipäivän konkretia. Ihminen tulee varsin hyvin toimeen vaikkapa ilman alkoholia tai makeisia. Voisiko sosiaalisessa mediassa käyttämämme ajan käyttää paremmin lähimmäistemme hyväksi? Paaston tapoja on monia. Juhlastakin tulee oikea juhla, kun sitä ei syödä ja tuhlata etukäteen.

**********************************************************************************

Itku ja hammasten kiristys

(Iisalmen Sanomissa lokakuussa 2015)

Kun mummoni pelkäsi jonkin asian menevän pieleen, hän sanoi, että siitä seuraa ”itku ja hammasten kiristys”. Myöhemmin Raamattuun tutustuttuani minulle selvisi, että sanontahan tulee Jeesuksen esittämästä vertauksesta kuninkaan pojan häistä, jossa mies heitetään pimeään paikkaan, jossa itketään ja kiristellään hampaita. Mihin hänet sitten heitettiin? No helvettiin tietysti!

Me nykyajan papit emme vaan mielellämme puhu helvetistä. On paljon helpompi ja turvallisempi puhua kaikkia rakastavasta ja anteeksiantavasta Taivaan Isästä, kaikkialla höllyvästä armosta, joka kuuluu tietenkin jokaiselle ja lähimmäisen rakkaudesta, jolla paha voitetaan.

Ne ovat tietysti tärkeitä asioita, mutta voisiko helvetinkin ottaa tosissaan. Helvetti eli Tuonela on Vanhan testamentin mukaan maan alla sijaitseva kuolleiden asuinsija, pimeä, matoinen ja tunkkainen paikka, jossa vainajat joutuvat viettämään aikansa elottomina ja toimettomina. Psalmien mukaan Tuonelassa ei Herraa kiitetä eikä hänen pelastustekojaan tunneta eikä sinne menevä enää palaa. Profeetta Jesaja kuvaa Tuonelaa runollisesti kita ammolla vaanivaksi pedoksi.

En tiedä, missä helvetti sijaitsee, mutta olen nähnyt elämän olevan monelle ihmiselle yhtä helvettiä. Seurakuntien diakoniatyö auttaa viikoittain tällaisia henkilöitä. Heille helvetti on velkakierre, päihdeongelma, työttömyys, yksinäisyys tai pahimmillaan ne kaikki yhdessä. Diakoniatyöntekijän tehtävää ei helpota yhtään se, että näiden ihmisten asioita mahdollisesti ratkotaan samanaikaisesti monissa oikeusasteissa ja kunnan sosiaalivirastoissa. Diakonia eli palvelu on erottamaton osa kirkon elämää, yksi kirkon perustuntomerkeistä. Ilman sitä itkua ja hammasten kiristystä olisi maailmassa huomattavasti enemmän.

****************************************************************************

Mistä tunnet luterilaisen?

(Iisalmen Sanomissa elokuussa 2015)

Seurakuntamme kymmenhenkinen ryhmä teki heinä-elokuun vaihteessa retken Unkariin, Sarszentlörniciin, ystävyysseurakuntamme vieraiksi. Matkalle osallistui myös 20 henkeä Tampereen tuomiokirkkoseurakunnasta, joka on myös Varpaisjärven ja Sarszentlörincin seurakunnan ystävyysseurakunta. Sarszentlörinc sijaitsee Tolnan maakunnassa, n. 140 km Budapestistä lounaaseen.

Unkarin kymmenmiljoonaisesta väestöstä noin kaksi kolmasosaa on roomalaiskatolisia. Toiseksi suurin kirkkokunta on reformoitu kirkko ja kolmanneksi suurin luterilainen kirkko, jolla on n. 215 000 jäsentä eli vähän yli 2 % koko Unkarin väestöstä. (lähde: www.evangelikus.hu ).

Unkarin luterilaista kirkkoa voidaan kutsua diasporakirkoksi. Diaspora on kreikkaa ja tarkoittaa hajaannusta tai hajallaan asumista. Suurimmalla osalla Unkarin luterilaisista on joko saksalaiset tai slovakialaiset sukujuuret.

Ystävyysseurakuntamme Sarszentlörincin luterilainen seurakunta on pieni maalaisseurakunta, jolla on vain n. sata vuosittain jäsenmaksun maksavaa jäsentä. Kirkollisveroa Unkarissa ei tunneta. Kuitenkin melkein puolella Sarszetlörincin tuhannesta asukkaasta on jokin kytkös paikallisseurakuntaan. Kirkkoherra on seurakunnan ainut vakinainen työntekijä. Pienen maalaisseurakunnan papin palkka Unkarissa on vain kymmenesosa suomalaisen papin palkasta. Lisäansioita voi saada esim. opettamalla koulussa.

Seurakuntatalon pihalla meille tarjottua lounasta ei ollut valmistanut seurakunnan emäntä, vaan se oli varsinainen ruokkimisihme. Joku seurakuntalaisista toi kotoaan astiat, toinen lihat keittoon, kolmas perunat, neljäs juotavat. Joku oli leiponut omenapiirakkaa jälkiruoaksi ja joku toi korissa puutarhastaan poimimia tuoreita persikoita jne. Yhteisöllisyys seurakunnassa oli käsin kosketeltavaa, ystävällisyys ylenpalttista ja vieraanvaraisuus ylitsevuotavaa. Meitä kohdeltiin kuin kuninkaallisia valtiovieraita.

Unkarin luterilaisten identiteetti on myös vahva. He sanovat, että luterilaiset Unkarissa tunnetaan siitä, että ”he ovat avoimia ja yhteisöllisiä eivätkä pidä äärimmäisyyksistä. He ovat päättäväisiä, mutta valmiita kompromisseihin. He pitävät laulamisesta, musiikista ja kulttuurista sekä pitävät huolta toisistaan”. Kysymykseen, mitä tarkoittaa olla luterilainen, he vastaavat: ”Sitä, että kuljemme Lutherin kirkonuudistustyön seuraajana sellaisella tiellä, jossa olemme ylösnousseen ja elävän Jeesuksen Kristuksen vaikutuspiirissä, jossa Raamattu on kompassi ja risti on maamerkki.” (lähde: www.evangelikus.hu)

Mistä tuntee suomalaisen luterilainen ja mitä tarkoittaa olla luterilainen Suomessa? Onkohan sitä kukaan miettinyt? Olisikohan syytä miettiä?

*************************************************************************

Juostaiskos päämme mäntyyn?

(Iisalmen Sanomissa 30.11.2014)

Kuningas Salomo pyysi hallitsijakautensa aluksi Jumalalta viisautta ja taitoa osatakseen johtaa kansaansa. Koska Salomo ei pyytänyt rikkautta ja kunniaa, ei vihollistensa kuolemaa eikä itselleen pitkää ikää, Jumala lahjoitti kuninkaalle sekä viisauden että enemmän rikkauksia kuin kellekään toiselle hallitsijalle.

Olisinpa minäkin rukoillut Jumalalta viisautta ja taitoa kaksi vuotta sitten, kun minut määrättiin Ylä-Savon seurakuntayhtymän yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajaksi. Pesti on lopuillaan, ja ensi vuoden alusta alkaa uuden pj:n aika.

Seurakuntayhtymän hallinnon onnistumisena päättyvällä vaalikaudella pidän Pielaveden kirkon remontteja, joissa mm. lämmitysjärjestelmä vaihdettiin maalämpöön. Kalliin remontin pitäisi maksa ajan myötä itsensä takaisin alentuneina lämmityskustannuksia.

Epäonnistumisina pidän kyvyttömyyttä tasapainottaa talous, noudattaa laadittua kiinteistöstrategiaa ja luopua osasta leirikeskuksista. Ensi keväänä tehdään jo neljäs perättäinen alijäämäinen tilinpäätös. Tyhjät kiinteistöt aiheuttavat käyttämättöminäkin kuluja seurakuntayhtymälle. Näitä rakennuksia on varaa ylläpitää, ja samaan aikaan kanttori tuskailee määrärahojensa kanssa, kun ei ole varaa ostaa kuoron nuottikansioihin muovitaskuja. Eihän näin saisi olla. Tulee mieleen Nummisuutarin Eskon sanat Aleksis Kiven romaanista: "Juostaiskos päämme mäntyyn?".

Taloutta haluttiin tasapainottaa nostamalla veroja, mutta yhteinen kirkkovaltuusto päätti toisin. Minusta se oli viisautta. Verojen korotus olisi ollut itsepetosta. Sillä olisi vain siirretty tulevaisuuteen kipeitä päätöksiä, joita ovat turhista kiinteistöistä luopuminen ja henkilöstön vähentäminen.

Seurakuntatyön tarve ei vähene, vaikka seurakuntalaisten määrä vähenee. Esim. diakoniatyön asiakaskontaktit ovat Ylä-Savossa Suomen ennätysluokkaa. Talouden tiukkeneminen kirkossa ja yhteiskunnassa tuntuu työntekijöittemme selkänahassa. Rukoilkaa viisautta uusille päättäjille ja jaksamista koko henkilöstöllemme.

**************************************************************************************

Ukkosenjyrinän pojanpoika

(Savon Sanomissa syyskuussa 2014)

Elokuun ensimmäisenä aamuna sain vaimoni kanssa merkin taivaasta ja koin todellisen herätyksen, kun salama iski meidän taloomme. Hetken järkytyksestä toivuttuamme totesimme olevamme suurin piirtein kunnossa ja lähdimme tarkastamaan tiluksiamme. Tulipaloa ei ollut syttynyt eikä puita kaatunut. Sen sijaan televisio, digiboksi ja laajakaistamodeemi eivät enää toimineet. Taloudelliset tappiot tietysti harmittivat, mutta nyt kiitän Luojaa siitä, että vähälläpä selvittiin. Aikaisemmin kesällä golffari kuoli salaman iskusta, ja samainen meitä koetellut ukkosrintama kaatoi muualla puita autojen, asuntovaunujen, teiden ja asuntojen päälle saaden aikaan paljon suurempaa tuhoa. Moni perhe oli pitkään ilman sähköä ja monet lomalaiset jäivät saarroksiin kesämökeilleen teiden ollessa poikki.

Lähes 3000 vuotta sitten profeetta Elia odotti merkkiä taivaasta käydessään yksin kamppailua 450 Baalin profeettaa vastaan Karmelin vuorella: "Silloin Herran tuli iski alas. Se söi polttouhrin ja puut sekä alttarin kivet ja mullan ja nuoli ojasta veden. Kun kansa näki tämän, kaikki heittäytyivät kasvoilleen ja huusivat: Herra on Jumala!" (1 Kun 18: 38 – 39)

Raamatun kertomuksille Eliasta on tyypillistä ihmeiden keskeinen asema. Nykynäkökulmasta ihme on luonnonlait ylittävä tapahtuma, jolla ei ole järkeenkäypää selitystä. Vanhan testamentin ajan ihminen ajatteli toisin, sillä hänellä ei tietenkään ollut nykyisenkaltaista käsitystä luonnonlaeista. Syitä luonnonilmiöihin, kuten ukonilmaan, etsittiin Jumalasta tai jumalista.

Nykyihminen taas on mennyt harhaan siinä, kun hän luulee itse olevansa Jumala ja hallitsevansa tiedoillaan luonnonilmiöitä. Meiltä usein unohtuu, että olemme yhä luonnon ja sen Luojan armoilla. Sen sijaan, että hyväksyisimme tämän, etsimme mieluummin syytä sähköyhtiöstä tai ilmatieteenlaitoksesta. Esimerkiksi talven tulo yllättää suomalaiset – varsinkin autoilijat – vuosi toisensa jälkeen.

Varpaisjärven ensimmäistä kirkkoherraa Kleofas Hyvämäkeä sanottiin "Ukkosenjyrinän pojaksi". Minulla on nyt olo vähintään kuin ukkosenjyrinän pojanpojalla. Jos Kleofas tuli toimeen ilman tv:tä ja laajakaistaa, kyllä kai minäkin pärjään, muutaman päivän, ilman niitä. Jumala puhutelkoon minua kuten Eliaa Horebilla, ei myrskyssä eikä maanjäristyksessä, vaan hiljaisessa tuulen huminassa.